Yksinäisyydestä ja aikuisiällä ystävystymisestä

Edellisessä postauksessa puhuin positiivisuudesta, kun taas tänään kirjoitan minulle hieman vaikeammasta ja henkilökohtaisemmasta aiheesta. Toiminee hyvänä muistutuksena siitä, ettei täällä ruudun toisella puolellakaan ole aina pelkkää hymyä.  Olen kirjoittanut ensimmäisen version tästä tekstistä jo yli vuosi sitten toukokuussa, ja olen palannut tähän aina tasaisin väliajoin jotain muokatakseni, mutta en vain ole saanut tätä julkaistuksi. Jossain vaiheessa tuntuikin, että haluaisin jättää postauksen sinne luonnosten uumeniin. Mieleni valtasi kuitenkin ajatus siitä, miten yksinäisyydestä puhutaan mielestäni edelleen aika vähän, ja miten siihen liittyy ehkä jonkinlainen häpeän tai epäonnistumisen tunne. Miksi en siis omalta osaltani pyrkisi vähentämään aiheeseen liittyviä negatiivisia viboja puhumalla omista kokemuksistani? Ehkä voin antaa vertaistukea jollekin samassa tilanteessa olevalle tai muuten samoja tunteita kokevalle, siksi rohkaistun viimein painamaan julkaise -nappia.

Takana on pari vuotta Tampereella asumista ja olen viihtynyt täällä ihan hurjan hyvin, paremmin kuin osasin ikinä kuvitellakaan. Olen ylpeä siitä, että olen uskaltautunut heittäytyä epämukavuusalueelleni ja tilanteeseen, josta tutut ympyrät puuttuvat – valehtelisin kuitenkin jos väittäisin, etteikö se olisi ollut välillä haastavaa. Olen nimittäin tuntenut oloni täällä välillä tosi yksinäiseksi, joka on suhteellisen uusi tunne itselleni. Toki olen joskus aikaisemminkin kokenut hetkiä yksinäisyydestä, kuten Vaasan opiskeluaikojeni alussa, kun en oikein tuntenut  vielä kuuluvani joukkoon. Sieltäkin kuitenkin löytyi ajan myötä useampi läheinen ystävä ja läjä ihania tyyppejä, jotka ovat yhä valtavan tärkeä osa elämääni. Tänne Tampereelle muutettuani olen kuitenkin saanut todeta, ettei tällaiselle ekstroverttiluonteellekaan ole ihan helppoa löytää aikuisiällä ystäviä uudesta kaupungista ilman työ- tai opiskeluyhteisöä, millä on aika iso merkitys uuteen paikkaan sopeutumisessa.

Koski1

Olen tottunut siihen, että ympärilläni on paljon ihmisiä, ystäviä monesta eri porukasta ja tietysti myös perhe, johon voi aina turvautua. Onkin ollut outoa löytää itsensä tilanteesta, jossa ei olekaan montaa tyyppiä, jolle soittaa ja pyytää tulemaan luokse tai lähtemään käymään kahvilla hetken mielijohteesta. Vaikka olen aina ollut sosiaalinen ja minun on helppo tutustua ihmisiin, ei uusien suhteiden ja tukiverkkojen luominen tapahdukaan ihan hetkessä. Tietenkään. Väistämättä sitä kuitenkin miettii, että olisin voinut varmasti olla aktiivisempi – pyytää useammin kivan oloisia tyyppejä kahville tai ehdottaa vaikka koiralenkille lähtemistä. Jokainen samassa tilanteessa ollut kuitenkin osaa varmasti samaistua siihen, että jatkuva uusiin ihmisiin tutustuminen ja ystävyyssuhteiden alusta asti luominen voi olla myös henkisesti todella raskasta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että aikuisiällä voi yhtä lailla ystävystyä kuten nuorempanakin, mutta etenkin tällaisessa elämäntilanteessa ilman varsinaisia olosuhteita (kuten sitä työ- tai opiskelupaikkaa), on sillä omalla aktiivisuudella todella suuri merkitys.

Yksinäisyys ei onneksi ole vallitseva fiilis arjessani koko ajan, vaan joinakin viikkoina enemmän ja välillä vähemmän. Muistan kerran, kun juttelin siskoni kanssa puhelimessa ja hänen kysyessä kuulumisia purskahdin yhtäkkiä itkuun. En ollut puhunut hänen kanssaan aiheesta aikaisemmin, joten hän ensin ihmetteli, että “sähän olet somen perusteella aina menossa!”. Hyvä muistutus siitä, ettei koskaan pitäisi tehdä johtopäätöksiä jonkun, varsinkaan tuntemattoman ihmisen elämästä somen perusteella. Sama yhtäkkinen itkupurkaus tuli myös (parin viinilasin jälkeen tosin), kun muutama viikko sitten opiskelukavereideni illanvietossa yksi ystävistäni totesi, kuinka rohkea olen ollut kun olen muuttanut. Muistan viime vuodelta, juuri tuolloin toukokuulta kun tätä tekstiäkin aloin kirjoittaa, miten yksinäisyys ensimmäistä kertaa iski vasten kasvoja. Poikaystäväni oli työreissulla ja ne pari harvaa ystävää niinikään poissa kaupungista – samassa kun kesän ensimmäisten helteiden myötä some täyttyi terassilla perjantai-iltaa viettävistä kaveriporukoista. Harmitti niin paljon, ettei ollut ketään ketä pyytää lähtemään vaikka lasilliselle.

Olen hurjan kiitollinen niistä muutamista ystävyyssuhteista, joita olen täällä asuessani luonut ja joita ei ehkä olisi syntynyt ilman tänne muuttoa. Eräästä tamperelaisesta ystävästä on tullut minulle parissa vuodessa niin tärkeä, että pyysin hänet yhdeksi kaasoistani. Olen tietysti myös onnekas, että kotikaupungissani Helsingissä on valtavasti ystäviä ja sinne pääsee aina käymään, en sentään asu eri maassa tai peräti toisella puolella maailmaa. Arki on minulla kuitenkin Tampereella ja juuri sitä arkista ystävien läsnäoloa ja kaveriporukkaa ympärillä kaipaan. Yksinäisyys nostaa päätään etenkin tilanteissa, kun ystäväni Helsingissä sopivat Whatsappin ryhmäkeskusteluissa leffailtaa tai extempore afterworkia, enkä pysty itse olemaan näissä hetkissä mukana. Onneksi minulla on täällä Tampereella lisäksi tukenani poikaystäväni – voisihan tosiaan olla sellainenkin tilanne, että olisin uudessa kaupungissa täysin yksin ilman minkäänlaisia tukiverkkoja. Maailmassa on tietysti paljon ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti yksin, joten tavallaan tuntuu typerältä puhua aiheesta, vaikka kyllähän yksinäisyyttä on monenlaista. Uskallan väittää, että jokainen on joskus tuntenut olonsa enemmän tai vähemmän yksinäiseksi ja että tunne on tuttu meille kaikille – yksinäisyys on niin monimuotoista ja sitä voi tuntea ihan jokainen elämäntilanteesta riippumatta.

Huh, tästä postauksesta tuli kaikista näistä kymmenistä muokkauskerroista huolimatta varmaan epäselvää tajunnanvirtaa, mutta saanpahan nyt ainakin vihdoin tämän julkaistuksi. Toivon, että tästä postauksesta voisi olla vertaistukea jollekulle samanlaisessa tilanteessa olevalle, ehkä juuri uudelle paikkakunnalle muuttaneelle tai muuten vaan yksinäisyyttä kokeneelle <3  Mitä ajatuksia aihe herättää teissä? Mitä ajattelette aikuisiällä ystävystymisestä? Entä onko teillä ollut elämässä tilanteita, joissa olette tunteneet olonne yksinäiseksi?

Marraskuun positiiviset

Huh, marraskuun puolessavälissä mennään jo! En tiedä miten tämä kuukausi tuntuukin joka vuosi yhtä haastavalta, kun kuvien väriloistosta ei ole enää tietoakaan ja valon määrä on hiipunut olemattomiin. Sama kaava toistuu tietysti joka vuosi, joten luulisi ettei marraskuun pimeys tulisi enää yllätyksenä, mutta jostain syystä tähän ei vaan ikinä totu. Valitus ei kuitenkaan auta, kuten kollegani Laura totesi hetki sitten pohdiskelevassa postauksessaan: “Marraskuuta ei siis voi muuttaa, mutta omaa kokemusta marraskuusta ainakin jossain määrin voi.” Jetsulleen! Joka marraskuu haaveilen jostain reissusta lämpimään kaamosta paetakseni, mutta koska sellaista ei ole tiedossa, on korostettava kaikkia pieniä, positiivisia asioita omassa arjessa. Tässä muutamia juttuja, jotka auttavat minua selviytymään tästä vuoden tylsimmästä kuukaudesta!

Syksy3

– Jotain piristävää arkitekemistä. Tässä on itsellä petrattavaa, joten siksi kirjoitankin tämän ylös!  Tähän aikaan vuodesta sitä jotenkin passivoituu, eikä tule keksittyä mitään tekemistä iltoihin salilla käymisen tai sohvalla röhnöttämisen lisäksi. Kun on pimeää ja märkää, niin ollaan sitten vaan suosiolla kotona. Pitäisi kuitenkin aktivoitua ja käydä vaikka lähikahvilassa iltakahveilla, lähteä arki-iltana ihan muuten vaan leffaan tai vaikka keilaamaan, kokeilla yhdessä jotain uutta lajia… Mutta mitä muuta? Kertokaahan tamperelaiset kivoja menovinkkejä tai tekemisehdotuksia marraskuulle!

– Kynttilöiden polttaminen aamuisin. Kuulostaa perinteiseltä kliseeltä, mutta tämä todella on sellainen pieni asia, joka tuo minulle iloa. Yleensä sytytän kynttilät vasta iltasella, mutta pimeinä aamuina tykkään laittaa kynttilän tai pari ruokapöydälle (aka työpöydälleni) tuomaan valoa ja tunnelmaa. Sytytä siis lempituoksukynttiläsi aamukahvin kanssa.

Syksy2

-Jouluvalot. Don’t shoot me! Kuusta en saa meille vielä roudata (debatti tästä yhä käynnissä, haha!), mutta valot kaivoin jo esiin varastosta. Perustelen jouluvalojen laittamista marraskuussa sillä, että kaikki keinot tästä pimeydestä selviytymiseen ovat sallittuja. IG Storyissani olenkin näyttänyt, miten olen jo laittanut ikkunalaudelle muutamat valoköynnökset sekä ikkunaan perinteisen valokranssin. Vitsit, että tykkään niistä, valot tuovat niin paljon piristystä iltoihin!

– Urheilu. Niin vaikealta kuin se välillä tuntuukin päästä ylös sohvannurkasta, niin pitäisi muistaa se, miten paljon virtaa urheilemisesta kuitenkin saa. Mitään himourheilijaa minusta ei ole vieläkään tullut, mutta edes se pari treenikertaa viikossa on jo kotiin päin. Treenikertojen sopiminen yhdessä ystävän tai vaikka puolison kanssa auttaa – on vaikeampi livistää, jos sali- tai lenkkikäynti on jo lyöty lukkoon. Ja jos treeni ei meinaa kulkea, niin laita korviin soittolista, joka vie sinut jonnekin lämpimiin ja aurinkoisiin hetkiin. Viime aikoina olen itse kuunnellut salilla Ranskan vaihtovuoteni aikaista soittolistaa, joka tuo heti mieleeni Etelä-Ranskan rannat ja kylmät aperol spritzit, vaikka ulkona sataisi todellisuudessa räntää.

– Sovi kalenteriin kivoja juttuja, niin on jotain mitä odottaa. Tässä kuussa olen erityisen innoissani siitä, että lanseerattiin opiskelukavereideni kanssa taannoisella Tallinnan reissulla Neljän tähden illallinen -konsepti. Jaoimme porukan joukkueisiin ja löimme valmiiksi kalenteriin lukkoon päivämäärät kunkin joukkueen illalliselle, ensimmäinen on vuorossa nyt tänä lauantaina! Seuraavana viikonloppuna taas menen vielä kertaalleen sovittamaan hääpukuja ja syömään poikaystävän kanssa uuteen raflaan, kun taas kuun viimeisenä on ystävän järjestämä Thanksgiving -illallinen. Paljon kivoja viikonloppumenoja siis marraskuulle, sitten ollaankin jo joulukuussa! :)

Vinkki kosmetiikan säilytykseen

Säilytän päivittäisessä käytössä olevia meikkejäni kylpyhuoneen syvennyksellä, joka on myös meikkipisteeni. Ennen olen meikannut aina päivänvalossa, mutta kylppärissä on niin hyvä valo (ja iso peili!), että tästä on tullut päivittäinen laittautumispaikkani. Pitkään säilytin meikkejä Nomess Copenhagenin Tool Boxisssa, jonka olen ostanut vuosia sitten, mutta olen lopulta todennut sen hieman epäkäytännölliseksi tähän tarkoitukseen. Se on nimittäin pölyjenpyyhkijän painajainen, kun pölyä kulkeutuu boksin pohjalle ja se tarttuu meikkiputeleihin niiden ollessa koko ajan esillä. Tässä kohtaa usein myös suihkutellaan lakkaa, mikä vaan pahentaa pölyn tarttumista. Lisäksi erinäisistä purnukoista tursuava läpinäkyvä meikkilaatikko oli jotenkin epäsiistin ja levottoman näköinen, joten kaipasin jotain muuta ratkaisua.

Ikea Saxborga

Bongasin jo aikaa sitten Ikealta silloisten uutuuksien joukosta Saxborga -sarjan säilytyslaatikon peilikannella ja mietin ensin, miten hyvin se sopisi väritykseltään meidän kylppäriin. Laatikko vaikutti myös tosi käytännölliseltä ja mikä parasta, kannen alle meikit saisi piiloon katseilta ja pölyiltä. Laatikkoa ei silloin saanut Tampereen myymälästä, joten unohdin asian, kunnes pari viikkoa sitten Ikeassa käydessäni tämä muistui mieleeni. Ja vitsit, miten hyvä hankinta tämä oli!

Päivittäisessä käytössä olevat meikit saa kätevästi säilöttyä kahteen kerrokseen ja putelit sekä tarvikkeet pysyvät tilanjakajien ansiosta siististi omissa osioissaan. Tila riittää tässä juuri ja juuri – alempana säilön eniten käyttämiäni huulipunia, varjostus- ja korostustuotteita, sekä silmämeikkiin tarvittavia tuotteita. Ylemmällä “hyllyllä” taas on erinäisiä pohjameikkituotteita. Siveltimiä taas säilytän edelleen tuossa YSL:n pussukassa.

Ikeasaxborga1 Ikeasaxborga3

Saxborgan osioitahan voi tietysti käyttää myös erillään tai tässä voi säilöä jotain ihan muuta kuin kosmetiikkaa, inspistä käyttöön löytyy Ikean tuotesivulta. Tämä teki syvennyksestä kyllä niin paljon seesteisemmän näköisen, kun kaikki eriväriset purnukat sai piiloon katseilta. Väreiltään tämä on ihan kuin tehty meidän kylppäriin, vai mitä? :)