Category Archives: Personal

Yksinäisyydestä ja aikuisiällä ystävystymisestä

Edellisessä postauksessa puhuin positiivisuudesta, kun taas tänään kirjoitan minulle hieman vaikeammasta ja henkilökohtaisemmasta aiheesta. Toiminee hyvänä muistutuksena siitä, ettei täällä ruudun toisella puolellakaan ole aina pelkkää hymyä.  Olen kirjoittanut ensimmäisen version tästä tekstistä jo yli vuosi sitten toukokuussa, ja olen palannut tähän aina tasaisin väliajoin jotain muokatakseni, mutta en vain ole saanut tätä julkaistuksi. Jossain vaiheessa tuntuikin, että haluaisin jättää postauksen sinne luonnosten uumeniin. Mieleni valtasi kuitenkin ajatus siitä, miten yksinäisyydestä puhutaan mielestäni edelleen aika vähän, ja miten siihen liittyy ehkä jonkinlainen häpeän tai epäonnistumisen tunne. Miksi en siis omalta osaltani pyrkisi vähentämään aiheeseen liittyviä negatiivisia viboja puhumalla omista kokemuksistani? Ehkä voin antaa vertaistukea jollekin samassa tilanteessa olevalle tai muuten samoja tunteita kokevalle, siksi rohkaistun viimein painamaan julkaise -nappia.

Takana on pari vuotta Tampereella asumista ja olen viihtynyt täällä ihan hurjan hyvin, paremmin kuin osasin ikinä kuvitellakaan. Olen ylpeä siitä, että olen uskaltautunut heittäytyä epämukavuusalueelleni ja tilanteeseen, josta tutut ympyrät puuttuvat – valehtelisin kuitenkin jos väittäisin, etteikö se olisi ollut välillä haastavaa. Olen nimittäin tuntenut oloni täällä välillä tosi yksinäiseksi, joka on suhteellisen uusi tunne itselleni. Toki olen joskus aikaisemminkin kokenut hetkiä yksinäisyydestä, kuten Vaasan opiskeluaikojeni alussa, kun en oikein tuntenut  vielä kuuluvani joukkoon. Sieltäkin kuitenkin löytyi ajan myötä useampi läheinen ystävä ja läjä ihania tyyppejä, jotka ovat yhä valtavan tärkeä osa elämääni. Tänne Tampereelle muutettuani olen kuitenkin saanut todeta, ettei tällaiselle ekstroverttiluonteellekaan ole ihan helppoa löytää aikuisiällä ystäviä uudesta kaupungista ilman työ- tai opiskeluyhteisöä, millä on aika iso merkitys uuteen paikkaan sopeutumisessa.

Koski1

Olen tottunut siihen, että ympärilläni on paljon ihmisiä, ystäviä monesta eri porukasta ja tietysti myös perhe, johon voi aina turvautua. Onkin ollut outoa löytää itsensä tilanteesta, jossa ei olekaan montaa tyyppiä, jolle soittaa ja pyytää tulemaan luokse tai lähtemään käymään kahvilla hetken mielijohteesta. Vaikka olen aina ollut sosiaalinen ja minun on helppo tutustua ihmisiin, ei uusien suhteiden ja tukiverkkojen luominen tapahdukaan ihan hetkessä. Tietenkään. Väistämättä sitä kuitenkin miettii, että olisin voinut varmasti olla aktiivisempi – pyytää useammin kivan oloisia tyyppejä kahville tai ehdottaa vaikka koiralenkille lähtemistä. Jokainen samassa tilanteessa ollut kuitenkin osaa varmasti samaistua siihen, että jatkuva uusiin ihmisiin tutustuminen ja ystävyyssuhteiden alusta asti luominen voi olla myös henkisesti todella raskasta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että aikuisiällä voi yhtä lailla ystävystyä kuten nuorempanakin, mutta etenkin tällaisessa elämäntilanteessa ilman varsinaisia olosuhteita (kuten sitä työ- tai opiskelupaikkaa), on sillä omalla aktiivisuudella todella suuri merkitys.

Yksinäisyys ei onneksi ole vallitseva fiilis arjessani koko ajan, vaan joinakin viikkoina enemmän ja välillä vähemmän. Muistan kerran, kun juttelin siskoni kanssa puhelimessa ja hänen kysyessä kuulumisia purskahdin yhtäkkiä itkuun. En ollut puhunut hänen kanssaan aiheesta aikaisemmin, joten hän ensin ihmetteli, että “sähän olet somen perusteella aina menossa!”. Hyvä muistutus siitä, ettei koskaan pitäisi tehdä johtopäätöksiä jonkun, varsinkaan tuntemattoman ihmisen elämästä somen perusteella. Sama yhtäkkinen itkupurkaus tuli myös (parin viinilasin jälkeen tosin), kun muutama viikko sitten opiskelukavereideni illanvietossa yksi ystävistäni totesi, kuinka rohkea olen ollut kun olen muuttanut. Muistan viime vuodelta, juuri tuolloin toukokuulta kun tätä tekstiäkin aloin kirjoittaa, miten yksinäisyys ensimmäistä kertaa iski vasten kasvoja. Poikaystäväni oli työreissulla ja ne pari harvaa ystävää niinikään poissa kaupungista – samassa kun kesän ensimmäisten helteiden myötä some täyttyi terassilla perjantai-iltaa viettävistä kaveriporukoista. Harmitti niin paljon, ettei ollut ketään ketä pyytää lähtemään vaikka lasilliselle.

Olen hurjan kiitollinen niistä muutamista ystävyyssuhteista, joita olen täällä asuessani luonut ja joita ei ehkä olisi syntynyt ilman tänne muuttoa. Eräästä tamperelaisesta ystävästä on tullut minulle parissa vuodessa niin tärkeä, että pyysin hänet yhdeksi kaasoistani. Olen tietysti myös onnekas, että kotikaupungissani Helsingissä on valtavasti ystäviä ja sinne pääsee aina käymään, en sentään asu eri maassa tai peräti toisella puolella maailmaa. Arki on minulla kuitenkin Tampereella ja juuri sitä arkista ystävien läsnäoloa ja kaveriporukkaa ympärillä kaipaan. Yksinäisyys nostaa päätään etenkin tilanteissa, kun ystäväni Helsingissä sopivat Whatsappin ryhmäkeskusteluissa leffailtaa tai extempore afterworkia, enkä pysty itse olemaan näissä hetkissä mukana. Onneksi minulla on täällä Tampereella lisäksi tukenani poikaystäväni – voisihan tosiaan olla sellainenkin tilanne, että olisin uudessa kaupungissa täysin yksin ilman minkäänlaisia tukiverkkoja. Maailmassa on tietysti paljon ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti yksin, joten tavallaan tuntuu typerältä puhua aiheesta, vaikka kyllähän yksinäisyyttä on monenlaista. Uskallan väittää, että jokainen on joskus tuntenut olonsa enemmän tai vähemmän yksinäiseksi ja että tunne on tuttu meille kaikille – yksinäisyys on niin monimuotoista ja sitä voi tuntea ihan jokainen elämäntilanteesta riippumatta.

Huh, tästä postauksesta tuli kaikista näistä kymmenistä muokkauskerroista huolimatta varmaan epäselvää tajunnanvirtaa, mutta saanpahan nyt ainakin vihdoin tämän julkaistuksi. Toivon, että tästä postauksesta voisi olla vertaistukea jollekulle samanlaisessa tilanteessa olevalle, ehkä juuri uudelle paikkakunnalle muuttaneelle tai muuten vaan yksinäisyyttä kokeneelle <3  Mitä ajatuksia aihe herättää teissä? Mitä ajattelette aikuisiällä ystävystymisestä? Entä onko teillä ollut elämässä tilanteita, joissa olette tunteneet olonne yksinäiseksi?

Elämäni parhaat viisi vuotta

Enpä tiennyt kuusi vuotta sitten Vaasaan opiskelujen perässä muuttaessani, että tuo opiskelupaikka tulisi muuttamaan elämäni. Samaan aikaan kanssani opiskelut aloitti nimittäin eräs hurmaava nuori tamperelaismies, johon tutustuin paremmin saman kaveriporukan myötä ja meistä tuli ystäviä. Elämällä oli kuitenkin muita suunnitelmia, ja vuotta myöhemmin sain kutsua häntä poikaystäväkseni. Häntä, joka ihastutti positiivisuudellaan, huomaavaisuudellaan, huumorillaan, komeudellaan sekä paljasjalkaisen helsinkiläisen korvaan hellyyttävältä kuulostavalla Tampereen murteellaan (edelleen hymyilyttää joka kerta hänen sanoessa “vatta” tai “äite”). Häntä, johon ihastuin myös huomattuani kuinka paljon hän kunnioittaa omaa perhettään, miten hän jää pitämään aina ihmisille ovea auki tai kuinka hän saa minut aina nauramaan.

Vuodet ovat vierineet ja niihin on mahtunut yhteisten opiskeluaikojen lisäksi muun muassa etäsuhde niin ulkomailla kuin Suomessakin, muutto Tampereelle ensimmäiseen yhteiseen omaan kotiin, pieni karvainen perheenjäsen sekä tietysti toukokuinen kosinta. Joka päivä joudun nipistämään itseäni siitä, että olen onnistunut löytämään vierelleni näin ihanan ihmisen. Ihmisen, joka kohtelee minua kuin kukkaa kämmenellä, osaa aina piristää tarpeen tullen ja on opettanut minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Ihmisen, jolla on samanlaiset arvot, joka suukottaa ovesta lähtiessään ja joka on valmis tekemään kaikkensa läheistensä eteen. Ihmisen, joka kutsui ennen kosintaa vanhempani kahville pyytääkseen heiltä kättä tietämättä lainkaan, miten valtavan tärkeä ele se oli minulle. En osaisi kuvitella rinnalleni ketään muuta.

IMG_4115 IMG_4114

Hyvää viidettä vuosipäivää rakas – en malta odottaa, että sinusta tulee vuoden päästä aviomieheni <3

Photos: Riikka Kuusisto / Edit by me

Loppukesän luovuusblokki

Olen huomannut viime päivinä olevani jonkinlaisen luovuusblokin keskellä. Päässä pyörii ajatuksia ja ideoita, mutta ei ole kuitenkaan inspiraatiota ottaa härkää sarvista ja toteuttaa niitä sanoin tai kuvin. Läppäri on täynnä viikkojen ja jopa kuukausien takaisia kuvia, mutta en saa kirjoitettua mitään niiden kaveriksi. Puhumattakaan niistä kaikista vähänkään henkilökohtaisimmista postausaiheista, jotka palaisin halusta saada julkaistuksi ja jaettua teidän kanssa, mutta joita en vaan saa kirjoitetuksi kasaan. Normaalisti syksyä kohden pursun intoa ja inspiraatiota uuden luomiseen, joten on tullut sellainen hämmentynyt fiilis, että enhän minä ole tällainen.

Italia1

Olen yrittänyt rauhoitella itseäni, että kaikissa luovuutta vaativissa duuneissa tulee varmasti joskus hetkiä, kun tuntuu että luovuus ei oikein kukoista. Ehkä tässä vaiheessa vuotta ilmassa on jonkinlaista haikeutta kesän loppumisesta ja toisaalta epätietoutta siitä, mitä kaikkea syksy tulee tuomaan tullessaan. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen syksyn alkaessa en myöskään ole enää opiskelija, vaan ainoastaan täysipäiväinen yrittäjä. Ei sillä, että opiskelijastatus olisi vaikuttanut arkeeni hallitsevasti enää Vaasa-vuosien jälkeen, mutta silti jokin tuntuu erilaiselta. Uskon kuitenkin, että suurimpana taustalla tässä henkisessä blokissa on se, miten paljon olen ollut kotona Tampereella ja tehnyt töitä yksin. Kukapa sitä nyt saisi erityisemmin uusia ideoita tuijotellessaan omassa ylhäisyydessään samoja seiniä työpäivästä toiseen. Tai ehkä joku juuri saakin, ollaanhan me kaikki erilaisia. Pitkästä aikaa huomaan todella kaipaavani ympärilleni työyhteisöä tai ainakin useampaa kollegaa, joiden kanssa tehdä välillä yhdessä töitä. Katselen kaiholla helsinkiläisten bloggaajien yhteisöllistä toimistomeininkiä – miten ihanaa, että aina olisi vieressä joku, jonka kanssa sparrailla tai jonka kanssa kuvata yhdessä.

Tänään lähdenkin loppuviikoksi Helsinkiin ja nauroin poikaystävälleni näitä tuntoja hänelle purkaessani, että lähden inspiraatioretriitille. Oikeasti menen parin työjutun perässä sekä läheisten synttäreitä viettämään, mutta muutama päivä muissa maisemissa tulee kuitenkin tosi hyvään saumaan. Päiväni Helsingissä ovat huomattavasti aktiivisempia ja näen ystävien ja perheen lisäksi myös kanssabloggaajia ja asiakkaita, joten imen itseeni siellä aina uutta virtaa myös työn saralla. Ja toisaalta sellaisten hektisten ja super sosiaalisten päivien jälkeen nautin taas niistä rauhallisista kotitoimistopäivistä, tiedostan tarvitsevani molempia.

Uskon, että se inspiraatiota tursuava ja lähestyvästä syksystä voimaa saava minä vielä herää.