Edellisessä postauksessa puhuin positiivisuudesta, kun taas tänään kirjoitan minulle hieman vaikeammasta ja henkilökohtaisemmasta aiheesta. Toiminee hyvänä muistutuksena siitä, ettei täällä ruudun toisella puolellakaan ole aina pelkkää hymyä. Olen kirjoittanut ensimmäisen version tästä tekstistä jo yli vuosi sitten toukokuussa, ja olen palannut tähän aina tasaisin väliajoin jotain muokatakseni, mutta en vain ole saanut tätä julkaistuksi. Jossain vaiheessa tuntuikin, että haluaisin jättää postauksen sinne luonnosten uumeniin. Mieleni valtasi kuitenkin ajatus siitä, miten yksinäisyydestä puhutaan mielestäni edelleen aika vähän, ja miten siihen liittyy ehkä jonkinlainen häpeän tai epäonnistumisen tunne. Miksi en siis omalta osaltani pyrkisi vähentämään aiheeseen liittyviä negatiivisia viboja puhumalla omista kokemuksistani? Ehkä voin antaa vertaistukea jollekin samassa tilanteessa olevalle tai muuten samoja tunteita kokevalle, siksi rohkaistun viimein painamaan julkaise -nappia.
Takana on pari vuotta Tampereella asumista ja olen viihtynyt täällä ihan hurjan hyvin, paremmin kuin osasin ikinä kuvitellakaan. Olen ylpeä siitä, että olen uskaltautunut heittäytyä epämukavuusalueelleni ja tilanteeseen, josta tutut ympyrät puuttuvat – valehtelisin kuitenkin jos väittäisin, etteikö se olisi ollut välillä haastavaa. Olen nimittäin tuntenut oloni täällä välillä tosi yksinäiseksi, joka on suhteellisen uusi tunne itselleni. Toki olen joskus aikaisemminkin kokenut hetkiä yksinäisyydestä, kuten Vaasan opiskeluaikojeni alussa, kun en oikein tuntenut vielä kuuluvani joukkoon. Sieltäkin kuitenkin löytyi ajan myötä useampi läheinen ystävä ja läjä ihania tyyppejä, jotka ovat yhä valtavan tärkeä osa elämääni. Tänne Tampereelle muutettuani olen kuitenkin saanut todeta, ettei tällaiselle ekstroverttiluonteellekaan ole ihan helppoa löytää aikuisiällä ystäviä uudesta kaupungista ilman työ- tai opiskeluyhteisöä, millä on aika iso merkitys uuteen paikkaan sopeutumisessa.
Olen tottunut siihen, että ympärilläni on paljon ihmisiä, ystäviä monesta eri porukasta ja tietysti myös perhe, johon voi aina turvautua. Onkin ollut outoa löytää itsensä tilanteesta, jossa ei olekaan montaa tyyppiä, jolle soittaa ja pyytää tulemaan luokse tai lähtemään käymään kahvilla hetken mielijohteesta. Vaikka olen aina ollut sosiaalinen ja minun on helppo tutustua ihmisiin, ei uusien suhteiden ja tukiverkkojen luominen tapahdukaan ihan hetkessä. Tietenkään. Väistämättä sitä kuitenkin miettii, että olisin voinut varmasti olla aktiivisempi – pyytää useammin kivan oloisia tyyppejä kahville tai ehdottaa vaikka koiralenkille lähtemistä. Jokainen samassa tilanteessa ollut kuitenkin osaa varmasti samaistua siihen, että jatkuva uusiin ihmisiin tutustuminen ja ystävyyssuhteiden alusta asti luominen voi olla myös henkisesti todella raskasta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että aikuisiällä voi yhtä lailla ystävystyä kuten nuorempanakin, mutta etenkin tällaisessa elämäntilanteessa ilman varsinaisia olosuhteita (kuten sitä työ- tai opiskelupaikkaa), on sillä omalla aktiivisuudella todella suuri merkitys.
Yksinäisyys ei onneksi ole vallitseva fiilis arjessani koko ajan, vaan joinakin viikkoina enemmän ja välillä vähemmän. Muistan kerran, kun juttelin siskoni kanssa puhelimessa ja hänen kysyessä kuulumisia purskahdin yhtäkkiä itkuun. En ollut puhunut hänen kanssaan aiheesta aikaisemmin, joten hän ensin ihmetteli, että “sähän olet somen perusteella aina menossa!”. Hyvä muistutus siitä, ettei koskaan pitäisi tehdä johtopäätöksiä jonkun, varsinkaan tuntemattoman ihmisen elämästä somen perusteella. Sama yhtäkkinen itkupurkaus tuli myös (parin viinilasin jälkeen tosin), kun muutama viikko sitten opiskelukavereideni illanvietossa yksi ystävistäni totesi, kuinka rohkea olen ollut kun olen muuttanut. Muistan viime vuodelta, juuri tuolloin toukokuulta kun tätä tekstiäkin aloin kirjoittaa, miten yksinäisyys ensimmäistä kertaa iski vasten kasvoja. Poikaystäväni oli työreissulla ja ne pari harvaa ystävää niinikään poissa kaupungista – samassa kun kesän ensimmäisten helteiden myötä some täyttyi terassilla perjantai-iltaa viettävistä kaveriporukoista. Harmitti niin paljon, ettei ollut ketään ketä pyytää lähtemään vaikka lasilliselle.
Olen hurjan kiitollinen niistä muutamista ystävyyssuhteista, joita olen täällä asuessani luonut ja joita ei ehkä olisi syntynyt ilman tänne muuttoa. Eräästä tamperelaisesta ystävästä on tullut minulle parissa vuodessa niin tärkeä, että pyysin hänet yhdeksi kaasoistani. Olen tietysti myös onnekas, että kotikaupungissani Helsingissä on valtavasti ystäviä ja sinne pääsee aina käymään, en sentään asu eri maassa tai peräti toisella puolella maailmaa. Arki on minulla kuitenkin Tampereella ja juuri sitä arkista ystävien läsnäoloa ja kaveriporukkaa ympärillä kaipaan. Yksinäisyys nostaa päätään etenkin tilanteissa, kun ystäväni Helsingissä sopivat Whatsappin ryhmäkeskusteluissa leffailtaa tai extempore afterworkia, enkä pysty itse olemaan näissä hetkissä mukana. Onneksi minulla on täällä Tampereella lisäksi tukenani poikaystäväni – voisihan tosiaan olla sellainenkin tilanne, että olisin uudessa kaupungissa täysin yksin ilman minkäänlaisia tukiverkkoja. Maailmassa on tietysti paljon ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti yksin, joten tavallaan tuntuu typerältä puhua aiheesta, vaikka kyllähän yksinäisyyttä on monenlaista. Uskallan väittää, että jokainen on joskus tuntenut olonsa enemmän tai vähemmän yksinäiseksi ja että tunne on tuttu meille kaikille – yksinäisyys on niin monimuotoista ja sitä voi tuntea ihan jokainen elämäntilanteesta riippumatta.
Huh, tästä postauksesta tuli kaikista näistä kymmenistä muokkauskerroista huolimatta varmaan epäselvää tajunnanvirtaa, mutta saanpahan nyt ainakin vihdoin tämän julkaistuksi. Toivon, että tästä postauksesta voisi olla vertaistukea jollekulle samanlaisessa tilanteessa olevalle, ehkä juuri uudelle paikkakunnalle muuttaneelle tai muuten vaan yksinäisyyttä kokeneelle <3 Mitä ajatuksia aihe herättää teissä? Mitä ajattelette aikuisiällä ystävystymisestä? Entä onko teillä ollut elämässä tilanteita, joissa olette tunteneet olonne yksinäiseksi?
